Toinen päivä
Pieni varoituksen sana tähän kohtaan. Tämä on pitkä teksti. Mielessä kävi jo päivän jakaminen pariin eri pakettiin, mutta laitetaan nyt yhteen pötköön. Pitkä se päivä oli kuitenkin siellä tunturissakin.
Sunnuntai 11.7. 2021. Toinen päivä oli tarkoitus aloittaa hyvissä ajoin, mutta teltassa tuli uni turhankin hyvin. Liikkeelle pääsin vasta kahdeksan aikaan, liki 11 tunnin yöunien jälkeen. Telttapaikka oli sen verran korkealla tunturissa, että lämpötila laski yöllä varmaan sinne kolmen asteen paikkeille. Hyvin kuitenkin tarkeni kevyellä kesäpussilla ja lämpimillä vaatteilla. Ensimmäisen päivän paahtavan auringon jäljiltä oli jo mukavasti punoitusta niin käsissä kuin naamassakin, eli aurinkorasvaa saa täälläkin reilusti käyttää.
Keli oli aurinkoinen, joskin ohuet pilvet peittivät pari lähimmäistä huippua. Ne kuitenkin hävisivät jo aikalailla ennen ensimmäistä huiputusta. Edellisen päivän kevyt tuuli puuttui kokonaan ja hyttysiä oli vähän enemmän kun eilen. Keli oli kuitenkin sen verran lämmin, ettei mitään paksumpaa takkia viitsinyt suojaksi laittaa. Päivän teema oli kivikkoinen, eli juuri sitä mistä tykkään. Teltalta lähdettäessä jalkojen alla tulisi olemaan muuta kuin rakkakiveä seuraavan kerran vasta Urtaspahdan jälkeen, noin 20 kilometrin päästä.
Gieddoaivi
Ensimmäisenä oli vuorossa Gieddoaivin korkeampi huippu, joka on samalla reissun tähänastisista huipuista korkein, 1155 metrissä. Yöpaikalta matkaa tuli muutama kilometri. Päivän teeman mukaisesti alue on pelkkää rakkakivikkoa. Huippu ei näkynyt telttapaikalle, vaan jäi saman tunturin toisen huipun taakse. Gieddoaivin huippujen välissä kulkee poroaita, joka erottuu kauas muillekin tuntureille. Tälle huipulle kiivettäessä sitä ei kuitenkaan tarvinnut alittaa.
Giedderassa
Seuraavat pari tunturia ovat todella lyhyen matkan sisällä. Giedderassa on 30 metriä Gieddoaivia matalampi, eikä tunturien välissä tarvitse laskeutua kuin juuri alle 1100 metriin.
Näin ollen kivikosta huolimatta Giedderassalle kiipeäminen kävi nopeasti ja vaivattomasti.
Godderassat
Sama suunta jatkuu. Jälleen edellistä tunturia hieman matalampi, 1070m, ja näin ollen nousumetrit jäävät vähäisiksi. Pienestä noususta huolimatta näiden kahden tonnisen väli oli selvästi raskaampi kuin edellisen kahden. Laskeutuminen Giedderassalta oli suhteellisen jyrkkä, ja matkalla piti myös ylittää useampi pakollinen lumilaikku. Lumella kävelyssä ei sinäänsä ole mitään vikaa. Siinä on yleensä kevyempi kulkea kuin kivikossa ja varsinkin alaspäin siinä pääsee monesti helposti ”laskettelemaan”. Lumi ei kuitenkaan aina kanna niin mukavasti, vaan jalka voi sohjoisen pinnan läpi sukeltaa kivenkoloon ja tuloksena on ikävä arpi pohkeessa. Toisaalta jyrkänteiden alla voi olla lunta useita metrejä, ja sinne uppoaminen on myöskin vaarallista. Godderassat on käytännössä pelkkää kivikkoa niin kuin muutkin lähitunturit. Paikoitellen siellä on myös osittain kivikon peittämää kallioaluetta.
Loassonibba
Godderassatilta laskeutuminen Goddejavrille oli suhteellisen jyrkkä ja siinä oli paljon pieniä kielekkeitä, joita ei kartassa näy. Tuntureiden loputon harmaus, puhtaan valkoiset lumilaikut, ja kristallin kirkas, sinertävä vesi luovat yhdessä aivan käsittämättömän hienon kontrastin. Alue on kokonaisuudessaan niin korkealla, ettei edes järvien ympärillä ole kovinkaan paljon vihreää. Kaikille tällainen erittäin karu maisema ei ole mieleinen, mutta itseeni se kyllä tekee vaikutuksen. Toki täälläkin elämää on. Eri lintulajeja on jonkin verran, ja esimerkiksi Goddejavri on tunnettu melko hyvänä nieriäjärvenä. Ja hyttysiä, niitä riitti. Keli oli täysin tuuleton ja se näkyi kyllä seuralaisten määrässä.
Alun perin oli tarkoitus nousta Loassonibballe rinkan kanssa länsipuolelta, mutta paikan päällä suunnitelma muuttui. Veinkin rinkan tunturin kaakkoispuolelle ja kävin sieltä pari seuraavaa huippua pikkurepulla. Loassonibba on vähän joka suunnasta jyrkkä, ja koillispuolelta ylitsepääsemätön. Itse kiipesin sinne kaakosta, melko helppoa reittiä. Jyrkimmässä kohtaa joutui reittiä vähän etsiskelemään, mutta sen yli päästyä loppu oli helppoa. Jyrkimmässä kohtaa lähti viereiseltä kielekkeeltä maakotka lentoon, alle kymmenen metrin päästä. On se vaan mahtava eläin. Luonnollisesti poistuin niin sanotusti takavasemmalle, etten häiritsisi mahdollista pesää.
Loassonibban kivikko on aikaisemmista poiketen pääosin liuskekiveä, joka muodostaa jyrkempiin kohtiin pieniä kielekkeitä ja rappusten tyylisiä muodostelmia. Ensimmäistä kertaa reissussa joutui hiukan käyttämään käsiä avuksi kiipeämisessä. Jyrkimmässä kohtaa oli myös paksuja lumikerrostumia, joiden reunoilla oli syvät railot. Tunturia kiertää rengasmaisesti pieni kieleke, joka antaa sille Kilpisjärven suunnasta lähestyttäessä silmiinpistävän ja helposti tunnistettavan ulkomuodon. Toki Huippu on myös reilusti muita lähituntureita ylempänä 1190 metrissä, joten se näkyy kauas joka tapauksessa.
Keli oli aivan käsittämättömän hieno! Todella lämmintä ja käytännössä pilvetön taivas joka suuntaan. Loassonibban maisemat kuuluvat varmasti Suomen hienoimpiin. Sieltä on mahtavat näköalat joka suuntaan. Huipulta näkyy niin Saivaara kuin Urtaslaakson alkukin. Loassonibba myös tavallaan jakaa alueen maaston kahteen täysin erilaiseen tyyppiin. Sen eteläpuoli on kymmenien kilometrien säteeltä pelkkää karua rakkakivikkoa, kun taas pohjoispuolelta alkaa jo yli kilometrin korkeudesta vehreä nummialue. Pohjoispuolelta tunturi näyttää muutenkin aivan erilaiselta, mutta siitä on kuvia alempana.
Goddevarri
Loassonibbalta palasin takaisin rinkalle ja jatkoi saman tien suoraan Goddevarrille. Goddevarri on selvästi matalampi ja loivempi kuin äskeinen Loassonibba. Maasto on samantyylistä kivikkoa. Goddevarrin huippu on ikään kuin pitkä harjanne. Harjannetta ei sellaisenaan maastokartasta jostain syystä erota. Jännän näköinen huippu kaikin puolin. Näkymät hienot erityisesti Meekonvaaralle ja Vuomakasjärvelle päin! Huipun jälkeen paluu rinkalle ja pikainen evästauko parin turkoosin sinisen järven välissä.
Urtaspahta
Seuraavaksi oli vuorossa Urtaspahta. Urtaspahdan tunturiylänkö on todella laaja alue, jota reunustaa pohjoisessa ja idässä pystysuora Urtaspahta. Urtaspahdan korkein jyrkänne sijaitsee Urtasjärven eteläpäädyssä, ja se putoaa yli 200 metriä kohtisuoraan. Jakaa kyllä ehdottomasti Suomen komeimman pahtaseinän tittelin Meekonpahdan kanssa. Tunturin korkein huippu ei itsessään ole lähelläkään jyrkännettä. Oikeastaan Urtaspahdallakin on kaksi yli tonnista huippua, mutta pohjoisemman huipun prominenssi vain noin 30 metriä, eikä se siis juurikaan erotu muutenkin kumpareisesta tunturista. Korkeimmalle huipulle nousu ei ole kovin pitkä, mutta se on vähän äskeistä Goddevarria jyrkempi. Itäpuolelta tunturin rinteet ovat pääosin kangasta.
Urtaspahdan korkeimmalla kohdalla ei ole mitään merkkipaalua, toisin kuin tuntureiden huipuilla yleensä. Kivitolppa on kasattu huipusta muutama kymmenen metriä sivuun, matalammalle nyppylälle. Näiden kasaaminenhan on siis nykyään aika pitkälti kielletty. Jotkut oman elämänsä sankarit ovat näitä sitten alkaneet jo rikkomaankin, mutta koska osalla tuntureista olevat kasat ovat muinaisjäännöksiä, olisi ne ehkä viisainta vaan jättää rauhaan.
Urtaspahdalta alkoi pitkä laskeutuminen alas Urtaslaaksoon. Rinne on helppokulkuista kangasta, ja kasvillisuus lisääntyy reilusti mitä alemmas mennään. Laakson pohja on hieman reilussa 700 metrissä, eli melko samoissa korkeuksissa kuin Saarijärven tupa. Niin kuin kasvillisuus, lisääntyi myös hyttysten määrä exponentiaalisesti alaspäin laskeuduttaessa.
Liigevarrin itäpuolella huomio kiinnittyi pienen pieneen tunturipuroon. Se oli leveimmilläänkin alle metrin levyinen ja vettä siinä oli ehkä 15-20 senttiä. Se mikä siinä ihmetytti oli siinä uiskentelevat nieriät. Ottaen huomioon kuinka jyrkät kosket kummallakin puolella tuota pientä suvantokohtaa oli, voisi kuvitella ettei kaloilla ole juurikaan enempää uimatilaa kuin vähän isommassa kotiakvaariossa. Tyytyväisen näköisiä ne siinä kuitenkin olivat. Hyttysten määrästä päätellen ruokaa ainakin riittää.
Urtasvaara
Urtaslaakso on monien mielestä Suomen kaunein paikka. Ja kyllähän se mahtava on! Laakso on pohjalta vehreä paratiisi jota reunustaa kummaltakin puolelta pystysuorat pahdat. Pohjalla kulkee Urtasjoki. Täällä Laakson alkupäässä komeimpana kohoaa Urtasvaaran pahtaseinä. Tässä kohtaa viimeistään alkaa miettiä seuraavaa nousua. Pahtaseinää ei ylös mennä, mutta ei se helpoin reittikään erityisen kevyeltä näytä. Kaiken lisäksi Urtasvaaralle ei ole jatkon kannalta järkeä lähteä ilman rinkkaa soveltamaan.
Jyrkiltä rinteiltä laskeutuu myös paljon pieniä tunturipuroja vesiputouksina alas laaksoon. Lisäksi laakson pohja on useiden järvien ja pienempien lampien kirjomaa. Kaikin puolin mahtava paikka siis. Urtasjoen yli pääsi helposti kiviä pitkin hyppelemällä, eikä crokseja tarvinnut vielä vaihtaa jalkaan.
Lähdin alkuun seurailemaan jyrkänteeltä laskevaa kaunista vesiputousta. Alkunousu sujui mukavasti välillä putousta kuvaten, mutta maaston vaihtuessa kielekkeen kohdalla nummesta kivikoksi, ja putouksen levitessä pieniksi puroiksi eri suuntiin, muuttui myös meno raskaammaksi. Nousua tulee yli 300 metriä alle 700 metrin matkalle, ja huipulle asti 370 metriä reiluun puoleentoista kilometriin. Jyrkkää siis on. Ilman rinkkaa olisi varmaan mennyt vielä melko ketterästi, mutta parin kympin rinkka tekee kyllä tehtävänsä. Maisemat niin nousun aikana, kuin huipultakin, palkitsevat luonnollisesti jokaisen hikipisaran.
Urtasvaara on laaja kokonaisuus, eikä sille oikein voi edes vetää selvää rajaa Norjan suunnalla. Pohjoisessa se rajoittuu Marfevarriin. Väliin mahtuu kuitenkin huippuja ja monttuja joka lähtöön. Niistä kaksi korkeinta ja selkeintä pääsivät mukaan mun suoritukseen. Tämä ensimmäinen on niistä siis se matalampi 1070 metrinen, Urtaslaakson reunalla sijaitseva. Nousu oli kyllä rankin niistä tuntureista mitä itse olen käynyt huiputtamassa!
Huipulta samaisen tunturin korkeammalle huipulle on matkaa hiukan reilu pari kilometriä. Jälkimmäinen huippu on selvästi korkeammalla, 1155 metrissä. Maasto on suhteellisen rikkonaista, paljon pieniä nousuja ja laskuja, kiveä ja kalliota, sekä muutama leveämpi puro ja lampikin. Äskeisen nousun jälkeen tämä väli oli kuitenkin suhteellisen leppoisaa kulkua. Välissä ei laskeuduta lainkaan alle tuhanteen metriin, eli karua on. Myös lunta riitti oikeastaan joka notkelmassa. Maisemat Urtaslaakson suuntaan täältä kyllä on huikaisevat!
Urtasvaaralta alkoi suhteellisen pitkä ja kivinen siirtymä Marfejohkan rannalle. Heti alkuun piti laskeutua suhteellisen jyrkkää seinämää pois Urtasvaaran huipulta. Rinteessä oli suuria lumilaikkuja ja käytännössä koko kuru jonka pohjaa laskeuduin, oli lumessa. Siinä joutui reittiä jo vähän hakemaan, koska todella jyrkkää helteen pehmittämää lunta ei tehnyt mieli lasketella. Jyrkemmän osuuden jälkeen matka jatkui melko loivana ja helppokulkuisena.
Tässä kohtaa tein pienen taktisen virheen reitin suhteen. Ajattelin pysyä mahdollisimman ylhäällä, ettei nousua tulisi ainakaan lisää, ja jatkoin matkaa turhankin pitkälle Kovddoskaisin rinteelle. En muistanut että sekä Marfevarrille, että Kovddolle olisi järkevin kiivetä nimenomaan Marfejohkan länsipäästä, missä molemmat tunturit ovat loivimmillaan. Noh, laskeuduin Kovddolta takaisin joelle päin ja laitoin teltan sinne, eipä tuo puolen kilsan edestakaisin kävely näissä maisemissa maailmaa kaada.
Suunnitelmana oli alusta asti ollut laittaa teltta kyseisten tunturien väliin ja käydä illalla ilman rinkkaa pikareissu Marfevarrilla. Olin kuitenkin miettinyt muita vaihtoehtoja jo aikalailla aamusta asti. Päivä oli tähän asti sujunut mukavasti ja aikaa sekä virtaa oli vielä vaikka muille jakaa. Niinpä tuntui tyhmältä lopettaa toinenkin päivä niin aikaisin ja niin lyhyen matkan jälkeen. Toinen mikä mietitytti, oli ennen reissua katsottu säätiedotus, jonka mukaan kolmantena päivänä pitäisi sataa. Kovddo oli etukäteen yksi niistä huipuista jota odotin eniten ja siksi siellä käyminen sateessa ei sopinut suunnitelmaan.
Plan B jota suunnittelin, oli Kovddon ja Marfevarrin vaihtaminen päittäin, Kovddo illalla ja Marfe aamulla. Plan C oli vaihtoehtoisesti Marfen käyminen nyt ja matkan jatkaminen mahdollisimman pitkälle Haltille päin Illan aikana. Kovddon olisin käynyt sitten neljätenä päivänä Toskalharjun jälkeen rajavartiolaitoksen vierestä Pitsusjoen yli kahlaamalla. Suomen suurimman suhteellisen korkeuseron omaavaa rinnettä kiipeäminen reissun loppupuolella epävarmassa säätilassa ei kuitenkaan kuulostanut houkuttelevalta, eikä Etuhaltin rinteeltäkään olisi todennäköisesti hyviä telttapaikkoja tälle illalle löytynyt. Niinpä vaihtoehto B päätyi toteutukseen.
Kello oli vähän yli seitsemän kun teltan pystytyksen ja pienen pötköttelyn jälkeen lähdin Kovddolle kiipeämään. Tiedossa oli pitkä iltalenkki, koska reissua kahden huipun ja Pihtsosjunnin kautta tulee yli 16 kilometriä. Tunturi on myös Suomen neljänneksi korkein, ja jossain lähteissä Kovddoskaisia nimitetään lisäksi Suomen vaikeimmin valloitettavaksi tunturiksi, eli ihan pikku happihyppelystä ei ollut kyse. Hiukan mietitytti jopa itseä lähteä vielä tuohon aikaan 11 tunnin kävelyn jälkeen kohti korkeuksia, mutta eipä tänne ole nukkumaankaan tultu! Ja virtaa tosiaan riitti jaloissa vielä kevyesti.
Kovddoskaisi ja Pihtsosjunni
Teltalta kiersin Marfejohkan pullojen täytön kautta takaisin joen länsipäätyyn, ja lähdin siitä loivemmasta kohdasta kiipeämään tunturiin. Kivikkoa riitti alkuun ja nousua myös, vaikka melko loivaa olikin. Ehkä noin kilometrin jälkeen rinne muuttuu osittain kangasmaiseksi ja loivenee entisestään. Voisi kuvitella että tässä kävellään vaan jossain alavalla kumpareella, eikä yli 1100 metrin korkeudessa tunturin huippualueella. Mitä pidemmälle etenee, sitä paremmin käy selväksi tunturin valtava koko. Tasaista ylänköaluetta riittää kilometrejä joka suuntaan. Huipuista ensimmäisenä näkyy läntisin, noin 1190 metrinen huippu. Kiersin sen idästä, tunturin keskustan kautta. Kovddolla on käytännössä ainakin viisi huippua, joista kävin kahdella selvästi toisistaan erottuvalla. Ensimmäinen huippu jonka kiersin, ja itäisin huippu, eivät kohoa muuta maastoa merkittävästi ylemmäs. Korkein huippu on lounaassa sijaitsevista kaksoishuipuista läntinen. Viereinen huippu jää noin 10 metriä alemmas.
Kovddoskaisin huipulla on myös yksi suomen korkeimmalla sijaitsevista järvistä. Voi olla korkeinkin, riippuen kuinka suuret lammet lasketaan. Huipulla on muutama muukin pienempi lampi, mutta 1163 metrin korkeudessa sijaitsevalla isoimmalla lammella on halkaisijaa peräti pari sataa metriä. Viimeiset sadat metrit ennen huippua ovat suhteellisen jyrkkää kiipeämistä, mutta tänne asti tultua se tuntui lähinnä pieneltä mäeltä. Kokonaisuudessa Kovddo antautui siis yllättävän helposti, enkä siis allekirjoita tuota Suomen vaikeinta tunturia todellakaan.
Maisemat huipulta ovat häikäisevän upeat! Valokuvat eivät tuo oikeutta maisemille, koska kuvista ei erota valtavia korkeuseroja Urtaslaakson ja Vuomakasjärven suuntaan. Urtaspahtakin näyttää huipulta pieneltä. Tässä kohtaa piti yli 50 tunturia kiivenneen raumalaisenkin vähäksi aikaa vaan istua alas ja hiljentyä tuijottamaan kaukaisuuteen. Käsittämätön paikka. Huippu putoaa länteen päin heti todella jyrkkänä aina alapuoliseen Riimmajärveen asti. Toiseen suuntaan erottuu hyvin Kovddoskaisin valtava koko.
Huipulta matka jatkui kohti Pihtsosjunnia. Jos prominenssia käytetään määrityksessä, se on käytännössä vain Kovddon sivuhuippu. Se on kuitenkin suhteellisen pitkän harjanteen päässä itse tunturista ja erottuu joka suunnasta hyvin omana huippunaan. Tässä kohtaa oli hieman epäselvää, mistä kohtaa tunturiin kannattaisi mennä. Kartassa näyttää, että aikaisemmalta huipulta voisi kävellä vaikka suoraan perille. Paikan päällä kartan viivat kuitenkin konkretisoituvat korkeuseroina, eikä alemmas laaksoon laskeutuminen enää houkutellut. Korkeuseroa oli melkoisesti enemmän mitä kartoista olisi voinut nopeasti arvioida. Laskeuduin viistoon kohti Kovddon itäistä kulmanyppylää ja ylitin matkalla tunturin solassa virtaavan pikku puron. Alun perin oli tosiaan tarkoitus laskeutua puron vartta alemmas ja nousta sieltä huipulle. Itäisimmän jyrkänteen takana odotti kuitenkin pieni yllätys. Jyrkemmän kohdan alla oli jälleen liki pystysuora lumirinne, ja jyrkänteen ja lumen välissä paikoitellen useamman metrin rotko. Tästä ei mennä. Tässä kohtaa jäin sikäli hankalaan paikkaan, että jouduin kulkemaan lumen yläpuolella käytännössä jyrkänteen rinteellä sivuttain noin 150 metrin matkan. Ei mitään tekemätöntä maastoa, mutta vähän joutui paikoitellen käsiä käyttämään avuksi.
Lumen jälkeen pääsin alas harjanteelle ja sitä pitkin helposti huipulle. Tasanteella on myös kaunis pieni järvi. Jyrkemmän kohdan jälkeen huipulle asti on pääosin kangasta ja vähemmän kivikkoa. Maisemat ovat ylhäältä taas häikäisevät. Itärinne on jälleen erittäin jyrkkä, ja alkuun jopa pystysuora pahta. Korkein kohta on aivan kaakkoiskärjessä, pahtaseinien ympäröimänä. Näitä maisemia kelpaa kyllä katsella! Jostain syystä Pihtsosjunnilla tuuli aivan jäätävästi, vaikka viereisellä Kovddolla oli täysin tyyntä. Siellä siis oikeasti tuuli, hyvä kun huipulla pystyssä pysyi.
Pienen tauon jälkeen jatkoin takaisin kohti Kovddoskaisin toista huippua. Tällä kertaa kiersin suosiolla vähän pohjoisemmasta ja kiipesin suht jyrkkää rinnettä lähemmälle huipulle. Tästä ei paljon korkeuseroa keskushuipulle enää ollutkaan. Keskimmäinen huippu on joka suuntaan loivaa ja tasaista, joten mitään jylhiä rotkomaisemia sieltä ei tarvitse odottaa. Tunturin massiivinen koko erottuu kyllä sieltäkin. Hiukan ennen huippua tippui naamaan reissun ensimmäiset sadepisarat. Paluumatkalla tihutti oikeastaan koko matkan. Takaisin päästyä oli teltan narun päälle kuivumaan jätetty aluspaita jostain kumman syystä märkä.
Gps reittilokin perusteella joku olisi voinut luulla mun olleen kännissä, sen verran siksakkia kävelin takaisin. Tarkoitus oli kyllä mennä suhteellisen suoraan, mutta jostain syystä en pysynyt reitillä lainkaan vaan kiertelin Urtaslaakson reunan ja tunturin keskustan välillä. Liekö johtunut sateesta tällainen pieni sahalaitakuvio. Perille päästyä sade loppui. Teltalle saavuin vähän enne yhtätoista, eli ajallisestikin yllättävän pikainen reissu, vaikka huipuilla suht kauan istuskelinkin. Toisen päivän saldoksi kertyi hiukan vajaa 50 kilometriä, 11 tunturin huippua ja mukavat 15 tuntia kävelyä. Tästä on hyvä jatkaa!
Näin jälkikäteen ajateltuna tämä reittisuunnitelman muutos, tai järjestyksen vaihtaminen oli paitsi maisemien kannalta hyvä, myös reissun viiteen päivään onnistumisen kannalta elintärkeä siirto. Spoiler alert, Kovddon huippu oli seuraavana päivänä pilvessä pitkälle iltapäivän puolelle, ja koko huippualueen kiertäminen kaatosateessa olisi todennäköisesti vienyt mehut loppupäivästä. Kolmantena päivänä vuorossa oli kuitenkin kaikki Suomen korkeimmat huiput, ja näin ollen olisin todennäköisesti joutunut jättämään osan niistä vielä seuraavalle päivälle. Myöskään Kovddon siirtäminen neljänteen päivään ei olisi ollut hyvä siirto. Sen jälkeen olisi kuitenkin vielä pitänyt kiivetä Meekolle, ja tässä tilanteessa vielä rinkan kanssa. Toisin sanoen reissu olisi venynyt todennäköisesti kuuteen päivään, riippumatta siitä millaisen loppukirin olisin vikana päivänä painanut.
Vaelluksia ja muita lapin juttuja 